Otsikossa mainittuun kysymykseen olen vastannut lukemattomia kertoja milloin missäkin ja milloin mitenkin! – Mikä ihmeen länsi – no tietysti Villi Länsi – joka asutettiin Amerikan uudisasukkaiden toimesta joskus viime vuosituhannella. No mitä tekemistä sillä on Pohjoisen kanssa – no eipä paljon mitään! Mihin hevosia siellä Lännessä sitten tarvittiin? Kuljetustehtäviin – pääasiassa. Mihin hevosia on tarvittu täällä Suomessa – no samaan asiaan eli ensimmäinen yhtäläisyys löytyi sittenkin! Mikä yhdistää idän ja pohjoisen hevosmiehet? Taidot tai joskus niiden puute. Molemmilla mantereilla on varmasti suhteessa ihan yhtä paljon hyviä ja huonoja hevosmiehiä, Gaussin käyrä harvoin pettää, sen enempää kuin 20/80 sääntökään – valitettavasti. Suomesta kuuluvat hevosmiestaidot kadonneet – en ole ihan samaa mieltä – kyllä niitä on aina ollut siinä kuin hevosiakin – samassa suhteessa kuin kaikkea muutakin – enkä nyt yritä olla Einstein suhteellisuusteorioineen. Tarpeet vain vaihtelevat. Siinä missä minunkin isoisäni ja myös isäni tarvitsi hevosta pellolla, metsässä ja talvisin jäällä kalastuksessa, on hevosta tarvittu lännessä samantapaisiin tehtäviin – erona se, että Suomessa ei hevosilla juuri 50 vuotta ja sitä aikaisemmin ratsastaneet muut kuin armeijan ja aateliston edustajat.
No mitä ihmettä se lännenratsastus siten on, onko sen lisäksi olemassa idän, etelän ja pohjoisenratsastusta ja jos on niin miksi? Miten lännenratsastus sitten eroaa muitten ilmansuuntien ratsastuksesta? No ei juuri mitenkään – on olemassa kahdenlaista ratsastusta hyvää ja huonoa! Missä lännenratsastus sitten eroaa esim kouluratsastuksesta – no pääasiassa paperilla eli niissä säännöissä, joita ihmiset ovat tehneet toteuttaakseen kilpailuviettiään. Se millaisia varusteita käyttää on tietenkin sekä kulttuuri että yksilökysymys tai ainakin sen pitäisi olla. Maailman pienentyessä tiedonkulun lisäännyttyä eri kulttuuritkin sekoittuivat keskenään ja näinpä amerikkalaisesta karjanajosta pohjautuvia juttuja on rantautunut tänne pohjoiseen. Mutta…. Amerikkahan asutettiin vasta 1700-1800luvuilla – mistähän taivaasta ne hevoset ja ratsastajat sinne tipahtivat? Amerikan alkuasukkaat eli intiaanit luulivat, että ratsukko oli jumalolento – yhteen kasvanut mies ja hevonen eli tavallaan se taivaasta tippuminen ei ollutkaan niin kaukaa haettua. Todellisuudessa lännenratsastus on kuitenkin erinomaisen eurooppalaista perua: portugalilaiset ja espanjalaiset valloittajat toivat hevosenkoulutustaitojaan ja myös hevosiaan valloittaessaan Amerikan. Tosin ensimmäiset luulivat tulleensa Intiaan – siitä alkuasukkaille nimitys intiaani. Valloittajilta eli konkvistadoreilta jäi tai karkasi myös hevosia, jotka sulautuivat paikallisiin villihevosiin ja näin syntyi rotu, jota tänä päivänä mustangiksi kutsutaan. Varusteet ovat muotoutuneet sotasatuloista ja Amerikan lännessä on vallalla juuri tämä hevosia ymmärtävä kalifornialainen, portugalilaista ja espanjalaista perää oleva hevosenkäsittelykulttuuri, jota virheellisesti luullaan koko lännenratsastukseksi. Kalifornialaisille hevosmiehille on tärkeää edetä hevosen ehdoilla aivan kuten esimerkiksi Wienin Espanjalaisessa ratsastuskoulussa koulutetaan hevosia. Keskilännen karjatilalliset edustavat useinkin sitä karkeaa hevosenkesytyskulttuuria, jossa hevoselta ei paljoakaan kysellä. Toki näitä raakoja hevosmiehiä löytyy niin Amerikan lännestä kuin idästäkin. Kaikki lännenratsastus ei tosiaankaan ole hevosystävällistä. Mm rodeossa ei juurikaan kysellä hevoselta mitä se haluaisi tehdä, ratsastetaan vain kelloa vastaan dollarinkuvat silmissä. Samat dollarinkuvat tosin vaivaavat lähes kaikkea Amerikan hevosbisnestä: ravureilla ajetaan 2-3 vuotiaina. ”rahat pois” ja myydään sitten Eurooppaan, Futurityissä kilpaillaan monissa eri lajeissa ja rahakkaimmat lajit ovat Reining ja Cutting ja jälleen pontimena on raha. Nuoret hevoset laitetaan sekä henkiseen että fyysiseen rääkkiin 1,5 vuotiaina ja vain vahvimmat selviävät. Monikin hevonen olisi ansainnut parempaa. Toivoisinkin, ettei tämä osa Amerikkaa rantautuisi tänne koskaan. Ihmisen rahanahneus ja kilpailuvietti on saanut ja saa edelleen monen hevosen elämään elämänsä jatkuvassa kauhussa alusta loppuun.
Valitettavasti ihmisen ja hevosen historia on aina ollut ihmisen ehdoilla tapahtuvaa elämistä. 1700 luvulla koulutettiin hevosia ja ratsastajia pääasiassa mihin? No sotaan! Lähitaistelussa hyvin koulutettu ketterä hevonen sai ratsastajan pään pysymään sille kuuluvalla paikalla eli hartioitten välissä. Ketkä sitten ratsastivat? Ylimystö eli aateliset ja upseerit. Hevoset olivat herkkiä ja kuumia ja sota käytiinkin juuri lähitaisteluissa. Sotapäällikön kaaduttua valloitettiin maa, ratsastustaito oli elintärkeää johtajille. No mitä sitten tapahtui? Huomattiin massojen mahti. Nyt piti saada koko sotajoukko ratsastamaan. Mutta vain ylimystöllä oli polvesta toiseen periytyvää hevosen käsittely- ja koulutustaitoa ja nyt olisi pitänyt saada rahvas eli moukatkin ratsastamaan. Kuumat hevoset eivät soveltuneet huonoille ratsastajille, jolloin täytyi luoda koko systeemi uudelleen. Sodankäynnissä voittaa se, jolla on paras strategia ja parhaiten koulutetut joukot.
Alettiin jalostaa hevosia armeijan käyttöön ja pikakouluttaa ratsastajia, joilta puuttui sekä herkkyys että rakkaus hevosiin. Tarvittiin hevosia, jotka eivät sekavista avuista huolimatta hermostuneet ja jotka menivät joukon mukana ratsastajien roikkuessa kyydissä. Edelleenkin sotapälliköiden hevosmiestaidot olivat huippuluokkaa ja he ratsastivatkin hienoilla hevosilla. Mm Napoleon ratsasti arabioriillaan taisteluissa ja sotajoukot ardennereilla. Tämän päivän ratsastuksenopetus tuntuu olevan sekoitus näitä molempia. Ratsastuskoulun tuntihevonen ei saa olla neron asteella oleva taiteilija vaan sen tulee olla nurkumaton, vähään tyytyväinen ei niin herkkä työmyyrä.
Ratsastuskoulujen antamasta koulutuksesta eteenpäin haluavat ratsastajat hankkivat sitten herkempiä, parempia hevosia, joiden suorituskapasiteetti on korkea, mutta vastaavasti älykkyysosamääräkin suuri. Ongelmat syntyvätkin silloin kun ratsastaja on sotajoukkojen asteella ja hankkii sotapäällikölle kuuluvan hevosen. Tästä alkaa tarve hevosmiestaitojen kehittämiseen.
Latinalaista alkuperää olevan lännenratsastuksen mukanaan tuomat hevosta ymmärtävät ja amerikkalaisittain selkeästi neuvotut tekniikat auttavatkin meitä pääsemään lähemmäs tuota ylimystön harvinaista jaloa taitoa.
Ihmeellistä onkin, että hevonen on aina niin nurisematta tyytynyt asemaansa.
Hevosmiestaidot ja pehmeä koulutus ymmärretään meillä usein lännenratsastukseen kuuluvaksi. Lanseeratessani maailmalla oppimia ideoita tänne Suomeen silloin 10 vuotta sitten, pyrinkin antamaan lajista sellaisen kuvan jo siksi, että olin kaivannut enemmän tietoa hevosesta kuin mitä armeijan ohjesääntöihin ja englantilaisten ketunmetsästykseen pohjautuva ratsastuskulttuuri minulle oli pystynyt siihen asti antamaan.
Mitä enemmän olen tutustunut lännenratsastukseen, sitä lähemmäs maantieteellisesti olen joutunut palaamaan ja toteamaan, että ympäri käydään ja yhteen tullaan. Kaikki liittyy kaikkeen kuten hevosenkoulutuksessakin. Jos hevosesi ei kunnioita sinua maasta käsin, ei se tee sitä selästäkään.
Miten sitten terminologia eroaa? Sisäohja/ulko-ohja, johtava ohja/tukeva ohja, leading rein/supporting rein, direct rein/indirect rein, neck rein , western rein, klassinen ohja, barokkiohja jne. Mitä ne ovat, vain versioita samasta asiasta.
Lännenratsastuksessa käytetään termiä niskaohja – neck rein, jolla halutaan osoittaa, että kyseessä on hyvin koulutettu hevonen. Kouluratsastuksessa käytetään myös kankisuitsitusta osoittaman samaa asiaa. Missä se ero siten on? Ei edelleenkään missään. On harhaluulo, että lännenratsastusta ratsastetaan ilman pohkeita ohjat löysällä. Ok – joukon jatkonahan voi aina roikkua millä tyylillä tahansa, mutta jos haluaa kehittyä ratsastajana, joutuu ensiksikin tutkimaan itseään, tutustuman omaan kehoonsa ja toiseksi tutustumaan yhteistyökumppaniin eli hevoseen, sen lajiominaisuuksiin ja rakenteeseen. Vasta sitten voi yrittää ratsastaa ja toivoa saavansa hevosen tekemään asioita silloin kun niiden toivoo tapahtuvan. Nuori hevonen pyrkii siirtämään ratsastajan painoa taaksepäin nostamalla päätään ja oikean koulutuksen avulla sitä autetaan siirtämään painoa taakse käyttämällä enemmän selän ja takaosan lihaksia jolloin pään ei tarvitse olla enää niin korkealla.
Lännensatula jakaa ratsastajan painon suuremmalle alalle hevosen selässä kuin englantilainen satula ja näin esimerkiksi nuorilla hevosilla selän kipeytymisen vaara vähenee. Ratsastaja voi myös istua lännensatulassa turvallisesti, koska se on suurempi ja siinä on nuppi, josta voi tarpeen tullen ottaa kiinni ja näin ei ehkä tule kiskaisseeksi ohjista kun hevonen tekee jonkin äkkinäisen liikkeen.
Kaikki ratsastus kannattaa aloittaa rauhallisella, ei niin herkällä hevosella (vrt sotajoukkojen ratsut), joka antaa ratsastajan tasapaino- ja muut virheet herkemmin anteeksi ja lisää ratsastajan turvallisuuden tunnetta ja vähentää hevosen koosta johtuvaa pelkoa sitä kohtaan. Vasta taitojen karttuessa ja kun haluaa elämään enemmän haasteita kannattaa hankkia herkempi hevonen.
Voiko Suomessa harrastaa lännenratsastusta? Tottakai voi, jos haluamme sitä siksi kutsua, mutta Amerikkaa ei voi tuoda Suomeen muuten kuin paloittain ja mm silloin aavat preeriat, joilla karjaa kasvatetaan ja jonka siirtämiseen hevosia yhä tänä päivänäkin tarvitaan jäävät sinne minne ne kuuluvatkin. Meillähän lehmät ovat perinteisesti vastanneet piikkilanka-aitauksessaan lypsyhuutoon ja sitten tuomiopäivän tullen lastattu navetasta Karjaportin autoon – eihän tähän väliin mitään hevosia tarvita – karjakkohan sen homman hoitaa, joskus paimenkoiran avustuksella. Kaikki eläimet ovat meidän oloissamme olleet sievästi omissa pienissä aitauksissaan, joka talon lehmät ja hevoset yleensä omissaan.
Mutta paljon hyvää ja hauskaa voimme toki Amerikan tuliaisina tuoda: Kauniit käytännölliset varusteet sekä hevoselle että ratsastajalle, ihanaa kantrimusiikkia, jonka tahdissa voi harrastaa hauskoja tansseja, joissa seinäruusutkin pääsevät parketille (rivitanssi) ja paljon kulttuuriantia mm loistavaa käsityötä niin nahkatavaroissa kuin kankaissakin. Amerikkalainen kohteliaisuus ei myöskään olisi pahasta täällä periferiassa. On paljon hauskempi kuulla toivotus How do you Do and Have a nice Day! perisuomalaisen murahduksen sijasta. Otetaan siis oppia amerikkalaisilta niistä asioista, joista on meille hyötyä ja joiden avulla elämämme täällä kylmässä pohjolassa tulee ainakin hieman aurinkoisemmaksi.